Tulipa tässä ennen joulua uskollinen kulkupelini autoinhimillisesti katsoen tiensä päähän, joten uuden tai ainakin nuoremman hankinta oli väistämättä edessä. Mikään täydellinen väistämättömyyshän auton omistaminen ei tietenkään ole, mutta mm. tuubistin äitinä ja koiran emäntänä auton omistaminen on melkoinen mukavuustekijä.
Autokauppaan meneminen sai minut muistelemaan monenlaisia isohkojen tai kalliitten esineitten hankintamatkoja. Meidän perheessämme kaikki hankinnat ovat pääsääntöisesti langenneet minulle. Olen miestäni innostuneempi kaikesta uudesta tekniikasta, vaikka totuuden nimissä on sanottava, että siippani kyllä ymmärtää tekniikasta paljon enemmän kuin minä. Olen myös häntä vikkelämpi tekemään ostospäätöksiä ja käymään neuvotteluja kauppiaitten kanssa, joten työnjako on muotoutunut tällaiseksi luonnostaan.
Pääosiltaan hankintatoimeni ovat onnistuneet ilman mielipahaa. Koko elämämme suurimmat hankinnat tein varmaankin 1990-luvun jälkipuoliskolla, kun rakensimme omakotitalon Sotunkiin Vantaalle. Appiukko ja aviopuoliso rakensivat, ja minä ostin tarvikkeita. Tämä oli aika luonnollinen valinta, appeni oli ollut Hakalla mittamiehenä 30 vuotta ja osasi rakennushommat, mieheni taas on aina ollut muuten näppärä käsistään. Itselläni sattui noihin aikoihin äitiys- ja muita perhepoliittisia vapaita, joten minulla oli aikaa paneutua rakennustarvikehankintoihin. Muistutettakoon siitä, että tuohon aikaan ei vielä läheskään kaikkea tietoa saanut googlaamalla, vaan esitteitä lukemalla ja kauppoja kiertelemällä. Näin minäkin tein. Ostin puuta, nauloja, kipsilevyä, putkitöitä, maanrakennustöitä, maalämpöpumpun, kattotuolit ja –pellit, maalit sekä aika paljon muutakin.
Pääsääntöisesti minuun suhtauduttiin ihan niin kuin ihmiseen. 1990-luvun loppupuolella alettiin nousta lamasta, ja ehkä siksi kaikilla oli vielä aikaa neuvoa ja neuvotella. Ehkä naisena oli helpompikin pyytää tarjouksia, ainakin pystyin aina tekemään tyhmätkin kysymykset kivuttomasti, ja niihin oikeasti vastattiinkin. Ehkä valtaosaltaan miehistä koostuvasta myyjäkaartista oli mukavaakin päästä neuvomaan ja opastamaan. Vain kerran tilaustani ei tahdottu uskoa, kun rautakaupan myyjä ei tiennyt, että ulkoilman lämpötilan mukaan itsestään säätyviä ilmastointiventtiileitä edes oli olemassa. Minäpä tiesin, ja kaupat saatiin tehtyä alan tuntevan firman kanssa.
Epäasiallista kohtelua sain tämän lisäksi vain muutaman kerran. Mieliin painuvin tapaus liittyi, huvittavaa kyllä, keittiökalusteitten hankintaan. Perusteelliseen tapaani kävin neuvotteluita monen yrityksen kanssa saadakseni käsityksen hinta- ja palvelutasosta. Pyysin tarjousta myös eräästä johtavasta kotimaisesta keittiökalustefirmasta, jossa tarjouspyynnön jälkeen kerrottiin, että seuraavaan neuvotteluun pitää sitten ottaa mieskin mukaan. Arvatkaa, tuliko seuraavaa neuvottelua? Ei tullut ja olen visusti päättänyt olla ostamatta ko. puulaakista kaapinkahvaakaan, saati sitten kokonaista kaappia.
Samoihin aikoihin rakennusprojektimme kanssa osui autonkin vaihto. Silloinen kulkupeli oli tullut tiensä päähän, ja edessä oli sekä auton että merkin vaihto. Apellani oli pitkään ollut Toyota-merkkisiä autoja ja niinpä päätimme mieheni kanssa, että ehkä sellainen olisi hyvä meillekin. Tuumasta toimeen. Siihen aikaan Tikkurilassa vaikutti merkittävä autoliike, joka myi Toyotaa, ja kun kauppa oli lähellä työpaikkaani, päätin käydä katsomassa, mitä siellä olisi tarjolla.
Vaihtoautohalli oli suuri ja täynnä autoja. Kiersin ripeästi hallin ja katselin tarpeisiini sopivaa autoa. Hallin laidassa oli lasikoppi, jossa istui myyntimiehiä. Ajattelin, että heillä on varmaankin tärkeä palaveri kesken, joten kiersin uudelleen hallin, nyt keskittyen tiettyihin autoihin perusteellisemmin. Potkiskelin renkaita ja yritin näyttää vakavasti otettavalta asiakkaalta. Ei tepsinyt lasikopissa istujiin lainkaan. Kukaan ei tullut kysymään, että olisinko ehkä autoa vailla, ja niinpä poistuin liikkeestä vakaasti päättäneenä, että sen koommin Toyotaa kuin muitakaan japanilaisia autoja en koskaan osta. Päätökseni on pitänyt tähän asti ja pitää kyllä jatkossakin.
Sivuhuomautuksena on mainittava, että kyseinen arvostettu liike teki konkurssin kuukauden kuluttua käynnistäni. Joten olisikohan minullekin kannattanut joku kosla kaupata? Painelin pettymykseni nieltyäni kotikatuni Kehä III:n varrella olleeseen toiseen autofirmaan, jossa asiakkuuteni heti noteerattiin. Kaupat nykyisestä farmari-opelista tehtiin ripeästi ja ilman asiakkaan sukupuolivaikutuksen arviointia.
Jännityksellä odotin, miten nyt kävisi kauppiaitten kanssa. Lohdutettakoon kaikkia: sain tosi hyvän palvelun, jälleen kotikaupunkini Vantaan eräässä vaihtoautoliikkeessä. Valintaan ja kaupantekoon ei tainnut kulua tuntia kauempaa, ja tein sentään koeajonkin. Taitaa olla automyyjästä polvi parantunut, ja nyt tuntuukin uskomattomalta, että kymmenen vuotta sitten vielä oli ihmisiä, jotka eivät tienneet, että nainen sai oikeuden hallita omaa omaisuuttaan jo yli sata vuotta sitten – ja oikeuden olla tasa-arvoinen myös autokaupassa.
